Kailas, Uuno: Kun olin kuollut

Kun olin kuollut,

kun olin tuhkaa hiven

vaskiuurnassa, alla

mullan ja mustan kiven,

ah autuas

levätäkseni silloin!

Suuria tähtiä kohti

loin minä silmäni illoin.

Multa ylläni

hauraana, harson lailla.

Näin avaruuden katseen

salaisuuksia vailla.

Kerran, maan päällä,

illassa himertävässä

soi rakas, tuttu ääni:

– Katso, hän nukkuu tässä.

– Hauta on hoitamaton.

– Niin on. Hän oli köyhä.

– Eikö hän ollut myöskin

mieleltä ... noin – vähän löyhä?

– Houkkio, originelli,

onneton ihminen perin.

Yöt joi – itsensä otti

hengiltä vähin erin.

Lauluja kirjoitti tosin –

ne nyt olivat niitä – –

– Tunsitko hyvinkin? – Hiukan.

Suurtapa iloa siitä ...

Kuuntelin. Enkä

tuntenut tuskaa mitään.

Silmäni luonut olin

auringonnousuhun, itään.

Mikor meghaltam,

és csak hamvam maradt

urnában a föld

s fekete kő alatt,

ó gyönyörű volt.

Minden nyugalmam leste,

és a nagy csillaggal

szembenézhettem este.

A hant fölöttem

finom és lenge fátyol.

Néztem a végtelenbe,

hova megtérni vágyol.

Egyszer fölöttem,

az esti szürkületben,

halk hang szólt ismerősen:

– Nézd őt, itt elpihenten.

– A sírja is sivár.

– Szegény volt, igaz. Így volt.

– Nem volt-e süsü is még,

és... vajon meg nem ingott?

– Eredeti volt és bolond;

csak boldog nem soha.

Elitta önnön életét

apránként éjszaka.

Dalokat írt ugyan -

nem volt egyik se fontos.        .

– Ismerted jól talán? –

Igen – csak ezt ne mondd most.

Hallgattam. Bármilyen

kínt nem éreztem-e?

Szemem a pirkadatra

vetettem kelet fele.