Mustapää, Pentti: Linnustaja

Ja siellä, missä linnut eivät pelkää,

visersi hiustes yllä kirjosiipi

kuultavaan tuuleen. Ilma, avaruus

– se, minkä jätit – oli tykönäsi

ja valo. Silloin linnustaja saapui

ylitse kedon, luokse ansojen,

ja pysähtyi, ja kaikki pysähtyivät

ja sormin hienoisin

tunsivat viserryksen untuvilla.

És itt, ahol nem riadoznak a madarak,

hajad fölött tarka szárny dalolt,

hallatszott a szélben. Tiéd volt

a levegő, az űr, mit meghagyott,

s a fény is. Aztán megérkezett

a hurokhoz a madarász a réten át,

és megállt és megállt minden,

és vékony ujjával

beletúrt a csicsergés pihéibe.