Salmela, Alexandra: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan (detail)

Angie: Perheidylli

Krapulapäivä. Tänään en taida kirjoittaa mitään.

Heräsin ja mieleni lävisti salamannopea kirkas fiilis, että voin hyvin. Sitten käännyin mahalleni ja koko olemukseni valtasi niin suuri tuskien tuisku, että ymmärsin olleeni täysin väärin. Avasin sen silmän, joka suostui aukeamaan, ja katulamppujen iloinen neonvalo löi aivojen syvimpään ja haavoittuvampaan kolkkaan. Liikautin kättä yrittäessäni torjua hyökkäyksen ja tajusin heti tehneeni virheen. Ei saa liikkua. Maha ehti jo kuitenkin herätä ja yritti samantien päästä eroon epäilyttävästä sisällöstään. Posket täynnä kitkeraa närästystä kamppailin noustakseni ainakin kaikille neljälle. John Henryn suuri moukari iski päähäni, hätkähdin, pysähdyin, löystyin ja lysähdyin lattialle. Ainoastaan mahani taisteli sankarillisesti hyvinvoinnistaan. Ei saa hätäillä. Enää kaksi metriä ovelle, jyrkkä käännös vasemmalle ja siellä se vessa jo odottaa kutsuvasti, ryömin, lähestyin, perillä ollaan, kädet tarttuivat pönttöön, ponnistin...

”Onko bilesankarilla heikko olo?”  kuuluu takaani eikä minulla ole voimia kuin vähän avuttomasti heilauttaa kättä torjutakseni häiritsevän kyynikon. Keskitän kaikki voimani mahan tyhjentämiseen, kotirauhasta viis.

”Vähän juhlat venähti vai mitä?” Klára inttää.

”Paljoks kello?” voihkaisen yrittäen epätoivoisesti kuulostaa reippaalta.

”Neljä kolmekymmentkahdeksan PII ÄM. Torstai”, Klára täydentää. ”Toivottavasti sullon tarpeeks huono olo. Itse asiassa haluaisin nähdä sun kärsivän todella intensiivisesti.”

Mulkaisen häntä kärsivän koiran katseella, suupielestä roikkuu oksennukselle haiseva sylki. Nostan käden pyyhkiäkseni sen ja samalla tasapaino pettää ja vessaa halaillen valun limaisille kaakeleille.

Pikkusiskoni päästää naamalleen virnun, joka ei oikein pelitä sen totisen olemuksen ja tyylikkään jakkupuvun kanssa ja kysyy viattomasti:

”Maistuisko munakas?”

”Blööö”, vastaan.

”Entäs kahvi?”

”Ei taida.”

”Entäs bisse? Valko vai punkku?Ton saavutuksen värin perusteella sanoisin että punkku. Hajun perusteella veikkaisin myös jotain väkevämpää, ehkä makeetakin. Maistuisko tupakka?” systeri kyselee suloisen huolestunut ilme kasvoillaan.

”Haista vittu”, voihkaisen rutistaen pöntön reunaa.

”No-no-no. Varo sanojasi”, Klára sössöttelee mammamaisesti. ”Ja tule syömään sitä munakasta. Hopi-hopi.”

Laahustan keittiöön kuin kuolemaan tuomittu, voimattomasti mutta tottelevaisesti. Haarukalla sörkin kylmentynyttä munakasta ja yritän olla huomioimatta hellaan nojaavaa Kláraa. Sen koko olemus hohtaa vanhaa tuttua surullista moitetta ”olet samanlainen kuin isäsi”. Klárakin sen tietää, eikä halua nolata itseään kysymällä ääneen samoja varmistavia kysymyksiä, joita äiti olisi kysynyt, samalla äänensävyllä, jota äiti olisi käyttänyt, vain kuullakseen samanlaisia vältteleviä vastauksia, joita äitikin oli aikoinaan joutunut kuuntelemaan. Toisaalta se on sen verran huolestunut ja utelias, että kysyy lopulta:

”Eiksoo koulut jo alkaneet?”

Rakkaudella katson munakasta, sitten haarukkaa ja sitten keskityn taas munakkaaseen. Kláraa en uskalla vilkaistakaan.

”On.”

”Eikssuntartte käväistä siellä joskus?” Klára tiedustelee.

”Mäoon keskeyttänyt”, mutisen piirtäen munakkaaseen pyöriä.

”Ahaa”, Klára sanoo kovasti yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä.

”Sen takia piti luovuttaa opiskelijakämppä. Ja sen takia olen nyt sun luona. Väliaikaisesti”, selittelen mahdollisuuksieni mukaan reippaasti ja kärsivällisesti. ”Enkö ole maininnut?”

”Et tainnut muistaa”, Klára miettii ja kysyy hetken päästä toiveikkaana: ”Ootsäsit töissä?”

”Oonksmävittu sen näkönen et mä olisin töissä?!” huudan niin, että Klára säikähtää. Se nojautuu hellaan ja puristaa sen reunaa eikä enää kysy mitään.

”Mä kirjoitan kirjaa”, mumisen munakkaalle.

Se ei reagoi mitenkään, eikä Klárakaan sano mitään.

”Pidän välivuoden, että mulla vihdoin olisi aikaa keskittyä luovaan kirjoittamiseen. Eihän koulu minulta karkaa.”

”Säootkakskytseitsemän”, Klára piipahtaa arasti.

”Niin”, murahdan. ”Just sen takia. Mutta sitä sun kaltainen jakkupuku-uranainen tuskin ymmärtää.”

Klára katsoo minua suoraan silmiin ja sanoo vaikuttavan hiljaa:

”No selitä.”

”OK... Kakskytseitsemän on merkkipaalu. Se on joko kyllä tai ei. Ei mitään niiden väliltä”, lausun dramaattisesti.

”Niin?...” Klára kohauttaa kulmakarvojaan ja jää odottamaan lisäselitystä.

”Mitä mä nyt sulle oikeasti yritän selittää? Miks? Et kumminkaan tajuu yhtään mitään!”

Klára on hetken vaiti. Sitten se hengähtää pitkään ja ilmoittaa:

”Mätota vähän mietin ja luulen, että sunkannattais muuttaa isän luo... Ei niin että mä haluaisin potkaista sut täältä, mutta siis... Se ois vain sunhyväkses. Saisit elämäs kasaan.... Tarkoitan, että... saisit touhuihisi hieman järkeä... Mä en yksinkertaisesti pysty vahtimaan sua koko aikaa...”

Tuijotan siskoani. Millainen selkäänpuukottaja, tuo hento ja viaton keijukainen. Sieluani viiltää syvä kipu.

”Siis... Voisit saada vähän rytmiä elämääs, kun ulkoiluttaisit koiraa... Sehän opettaa vastuuta ja... Kai se on ihan samaa, missä sä sitä sun kirjaa kirjoitat”, mumisee Klára ja hiljenee yhtäkkiä hetkeksi. ”Sori. Älä pahastu. Isällä vain ei mene kovin hyvin ja mäoon miettinyt...”

Se on miettinyt, että se voisi täältä käsin tappaa kaks kärpästä yhdellä iskulla. Tai tapattaa, omia käsiä likaamatta. Kuinka nerokasta. Ja kaiken lisäksi sen ei tarttisi olla huolissaan piskistä, jonka se on taannoin vollottanut ikiomaksi ja sitten jättänyt isän epäsäännölliseen hoivaan.

No voi vittu sen kaa. Mä en koskaan ikinä palaa takaisin siihen takahikiään, josta onnistuin pakenemaan pois, enkä missään nimessä muuta entiseen kotiin! Mäoonkakskytseitsemän, enkä seitsemän, mullon oma personaliteetti, enkä aio luopua siitä tukahduttavassa, tukalassa kämpässä, jota isäni hallitsee viisaasti ja lämpimästi kuin kuningas Ubu omaa kuningaskuntaansa. Sieluni sydämessä ja pääni kaulan päällä ovat minulle sen verran rakkaita, että mieluummin asun pahvilaatikossa sillan alla.

Prológus

A harmadik pohár vörös után már egész kellemes volt visszatérni. Addigra a pasas az asztal mellett ült, lazán a háttámlának dőlve, keresztbe vetett lábakkal. A felsőt ide-oda mozgatta, hogy észrevétlenül gyönyörködhessék a csillogó olasz félcipő kölcsönözte kecses formájában. Jobb keze ujjaival egy vastag könyv gerincén dobolt.

– Csodálatos, rendkívüli alkotás – mondta. – Úttörő szerepet tölt be a finn irodalomban, egészen új korszakot nyit annak történetében. Sem ezt megelőzően, sem ezt követően nem tudott senki – nem volt képes senki így írni. Az olvasó hihetetlen kifinomult nyelvezettel megírt, csaknem kilencszáz oldalas leírást kap a hat óra során eltelt eseményekről, melyek középpontjában egy apró tengerparti falu közösségének hajóépítése áll. És noha a stílus rendkívül modern, utaltam már a mű úttörő jellegére, a szerző régi kalevalai motívumokból merít, tulajdonképpen az, amire gondolok, az egyik legszebb motívum a Kalevalában... Van valakinek ötlete, hogy mely motívumról – annyit segíthetek, hogy elárulom, egy szimbólumot keresünk – van szó?

Az előadótermet korábban nem hallott csend kerítette hatalmába. A pasas figyelme a cipőről gondosan ápolt, hosszú körmeire tevődött át. Abbahagyta a dobolást, és középső ujja körmét kezdte vizsgálni.

– Vajon mihez máshoz lehetett volna hasonlítani a hajót, pontosabban egy vadonatúj, büszke vitorlás vízrebocsátását, mint egyes egyedül–

– a kanteléhez? – kérdezte egy igyekvő diák.

A pasas még csak pillantásra sem méltatott egy efféle porszemet, helyette lefújt a körméről egy nemlétező kis piszkot, és sóhajtott.

– Nos, hát persze hogy a hattyúhoz. Képzeljék csak el azt az eleganciát, amivel ez a romantikusan fehér madár a vízre száll, ahogy nyújtogatja hosszú, karcsú nyakát, mint egy–

– zsiráf – szólt közbe valaki vidáman.

– Tessék? – rezzent össze a pasas.

– Semmi, tanár úr – válaszolt komoly képpel egy másik.

– Vagy úgy – nyugodott meg a pasas. – Mintha zsiráfot hallottam volna.

Gondosan ellenőrizte mind a tíz körme rendben létét, a cipőjére pillantott, majd folytatta:

– A vitorlás vízrebocsátása tehát azzal kerül párhuzamba, ahogy a hattyú leszáll a tó felszínére, egyenes árbocai olyanok, mint a hattyú nyaka–

– vagy a zsiráfé – vihogott az egyik jó humorérzékkel megáldott.

– Tessék? – kérdezte a pasas.

– Semmi – válaszolta egy másik, próbálva megőrizni arckifejezésének komolyságát.

– a zsiráfé – ismételte megint az előző, élvezve a szót és a szó keltette képzetet.

– Jól hallottam volna, hogy a zsiráfé? – gurult dühbe a pasas.

– Nem, az kizárt – szólt valaki szélesen elnyújtva a szavakat.

A vízre szálló zsiráf képzete azonban már mindenki agyában megragadt. A kollektív hős nem tudta tovább visszatartani a vihogást, és felszabadító nevetésben tört ki.

– Na ide hallgassanak – lendült támadásba a pasas. – Láttak maguk valaha vízre szálló hattyút? Hiszen az maga a megtestesült elegancia, az utánozhatatlan szépség! Ó, azok a lelassult mozdulatok, a nyak egyenesbe forduló íve, ahogy a hattyú fehér felhőként letelepszik a vízre–

– Elsüllyed, mint a kő – szólt közbe egy cinikus madárbarát. – Placcs.

A kollektív hősben felrémlett, ahogy a kövér madár beleesik a vízbe, még a vicces hangot is hallotta, plöeccs, érezte, ahogy a kifröccsenő vízcseppek csupasz bőrére zubognak, és ahogy körben a levegő fodrozódik a hatalmas tömeg keltette nyomáshullámtól. Mindennek tetejébe a madárnak zsiráfnyaka volt. A kollektív hős gurult a nevetéstől.

– Maguk soha nem láttak még hattyút?! – kiabált a pasas.

Valaki az asztalba vagdosta a fejét, egy másik majdnem beesett alá.

– A hattyú minden madarak legszebbike! Kalevalai szimbólum, Tuonelának, a holtak birodalmának hattyúja, a finnek nemzeti madara! Hát már sosem csöngetnek ki? – őrjöngött a pasas.

Senki nem válaszolt reménytelenül sürgető kérdéseire. A kollektív hőst teljesen hatalmába kerítette a jókedv.

– Maguk az ignorancia csúcsa! Műveletlen fajankók bandája! Mind elviszem magukat Finnországba, a fülénél fogva ráncigálok el mindenkit a finn tóvidékre, bezárom az egész bandát egy faházba, hogy kénytelenek lesznek egész nyáron a víz felszínére telepedő hattyúkat nézni! Nem fognak tudni kiszabadulni, nem fognak tudni semmi mást csinálni, enni, inni vagy aludni, amíg be nem ismerik, hogy a hattyú a madarak legszebbike, a madarak legfehérebbike, a madarak legfelhőszerűbbike! – tombolt a pasas, és vöröslő arcáról ömlött az izzadság.

A kollektív hős jót szórakozott, de a kontrollálatlan röhögés lassan kezdett lecsillapodni. A poén megszületett, leélte vad életét, aztán elhalt.

– A tanár úrnak van nyaralója Finnországban? – kérdezte érdeklődve valaki, akire érdemes odafigyelni, mert éppen belőle válik majd ezen opusz hőse, és egy pillanatra maga is meglepődött ettől.

– Nincs – válaszolta a pasas nedves homlokát törölgetve. – Házam van, családi örökség – folytatta büszkén, majd beletörölte izzadt kezét hófehér zsebkendőjébe.